Ja siitä se lähti

Eilen käynnistelin toimintaani toden teolla. Pääsin pähkäilyn ja jahkailun jälkeen lopputulokseen, joka auttaa suunnittelemaan treenejä ja priorisoimaan asioita niissä. Jes! Eilen siis kampesin itseni koomasta treenien vetoon, ja matkalla pysähdyin tallaamaan jäljen. Treeniryhmien välissä kerkesin ottaa Surin kanssa vähän tottista, laitoin pari opiskelijaa henkilöryhmäksi. Suri innostui ja oli aika innoissaan siis koko ajan. Kotonakin on nyt tehty "kentälle menoa" eli ihmistä kohti seuraamista. Pari toistoa, ja se on ollut maailman kivointa nyt. Myös henkilöryhmä meni hyvin. Minulle jäi tosi hyvä fiilis tästä!  Minä haluan Lappalaisten jälkimestaruuksiin heinäkuussa!

Jälkikin meni hyvin, innokkaasti. Lyhyt jana hyvä. 4 / 6 keppiä, jossain kohtaa ehkä kaahotettiin, mutta päätin alusta asti olla puuttumatta. Paitsi kun luulin olevamme pois jäljeltä ja laskin Surin liinoineen irti "oho, taidettiin Surti nyt hukata jälki", ja Suri katsoi minua ja jatkoi matkaansa. Katselin, minne se menee, ja totesin, että joo, siis ihan jäljellähän tässä oltiin, ja päästiin sitten viimeiselle kepille palkkaamaan. Jotkut ei koskaan opi, ihmiset siis lähinnä. 

Ja eihän siitä mihinkään pääse: meille jää pentu. Tyttöpentu (se siitä porokoirauroksesta / muun rotuisesta...). Olishan noissa uroksissa aika siistejä pelejä, mutta minä uskon tähän tyttöön. Uskon jatkuvuuteen ja tulevaisuuteen. En minä tiedä, tuleeko siitä mitään. Ei sille ole mitään suoranaista suunnitelmaa. Mutta kaikkea siistiä me halutaan oppia! Nyt on ehdollistuttu naksuttimeen ja tänään aloitettiin tasapainotyynylle nousemista. Taitava penneli laittoi jo tassut siihen, eli ekaa kertaa siis joutui tarjoamaan tekemistä saadakseen naksua ja maksua. Muste saa kulkea mukana ja oppia oppimaan. Ehkä se saa jäljestääkin, mutta se voi vaikka aloittaa suoraan metsästä, koska löysään pipoa ja tajuan, että pystyäkseni tekemään jotain, täytyy tarttua vaan tilaisuuksiin, ei suunnitella ja paineistaa itseään kaikenlaisilla pakkosuunnitelmilla. Tai jotain.