keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Yksin treenaamisen dilemma

Yksin treenatessa on tosi vaikea saada koirille samanlaista virettä kuin porukassa. Kai se on se joku positiivinen jännite tai joku sosiaalisen eläimen tarve tehdä toisen kanssa jotain. En tiedä. Toisaalta tämä on asia, joka pitäisi ottaa haltuun. Koska minun mielentilastahan se jollain lailla on kiinni.  Eilen ei ollut tätä ongelmaa, mutta koirat olivat odottaneet toisten treenien ajan autossa, se ajaa saman asian.

Treenasin siis tänään maneesilla. Taimi teki kivoja kaukoja taas, tosi hyvin kyllä! Yritän ajaa sitä nenätargettia sotkemaan sen kaukojumituksia. Se näyttäisi vähän onnistuvan jo, mutta pidemmällä tähtäimellä tässä ollaan liikenteessä. Istumiset myös hyvin taas. Ohjatun suunnat kerrattiin, ne on nyt hyvät sen viimeaikaisen sisäänajon vuoksi. Niitä ei siis enää jankata, piti vain tarkistaa tila. Pari tunnaria. Ruutu, koska se oli Suria varten laitettuna. Taimi oli varsin suksee.

Surin kanssa aloitettiin taas kontaktijutuilla. Hyvä olisi, jos joku katselisi ja kommentoisi, vaikka etenemistä siis tapahtuu hurjasti itsekin havainnoiden. Lähinnä siis, että miltä oma toimintani näyttää. Autanko liikaa jne. Sitten oli tarkoitus treenailla luoksetulon stoppia. Mutta tässä näkyi se vireajatus: en vaan saa sitä vauhtiin. Ja sitten lukotan itse, kai. Tsemppasin, yritin, kannustin, ei mitään. Vaihdoin lelua, se oli parempi. Tehtiin ihan läheltä sitten. Ehkä niitä ihan läheltä juttuja voisi tehdä, ihan vaan, jotta loisi sen oikean vireen. Surista tänään eilinen maailman paras pallo oli Plaaaah, mutta patukka olikin sitten hyvä. Onneksi kokeilin. Nyt kun kirjoittelen, niin joo, ehkä sitten vaan nyt sitä läheltä peruutellen tekemistä sitten yksin. Ja uusi sisäänajo tälle luoksetulolle stoppeineen, uuden mielentilan luonti. Pitkät matkat läpijuoksuja. Seuraavaa koetta ajatellen ei siis mitään varsinaista parannusta ole tarkoitus saada, vaan tähtäimessä on tulevaisuus. Varmaan, kun en saa Suria vauhtiin, muutun liian mietteliääksi. Mutta tämä taitaa olla sellainen kärsimysten tie, joka on vaan kerran kuljettava läpi. Tulee ehkä mieleen vähän Tara, mutta sen sain oppimaan kyllä tuon vauhdin lopulta (tosin sille näytti aina tulevan yllärinä sitten ne stopit.. hehe). Taimi ei ole oikein koskaan kyseenalaistanut edes, liekö kyse sen opetustyylistä (stopit kosketusalustalla) vai vaan yleisesti erilaisesta työskentelytyylistä. Ehkä siitäkin, koska voisin kuvitella, ettei Suri juokse niin lujaa alustallekaan. Lisäksi voisin kokeilla useamman kerran ajaa kahden kupin taktiikkaa myös sille, koska se voisi olla ihan toimivakin. Silloin voisin itse olla helpommin sen näköisenä pönöttäjänä kuin virallisessa luoksetulossa. Ehkä näitä kahta rinnan (läheltä peruuttelut ja stopit - pidemmällä matkalla vauhdin pito, kun vapautus tulee pönötyksen jälkeen "jes" ja kipolle tsempit. Namin heittely kun maneesissa on perseestä. Jepjep, se on nyt käsitelty.  Suunnitelma kuulostaa hyvälle! Olisipa se syntyny jo eilen!

Ruutua lelulle kilpaillen, läheltä paikan opetusta, palkkanami sivuun, uusinta. Tunnari meinattiin loppuun, mutta ei kyllä ollut yhtään oikeassa moodissa, vaan haisteli pitkään ja meinasi vaan pokilla tuoda väärää. Tämä oli vahvana ajatuksena jo minusta, mutta onko ollut liian vaikeita sittenkin. Ehkä oman vahvistusta vielä erikseen, sitten helpotuksia jne., kunnes on parempi. Ja tähän tosiaan tartteisi vähän innokkampaa mielentilaa, nyt on aika diipadaapa, vaikka onkin tuonut omaa. Jotenkiin tähänkin kyllä tulee mieleen, että mielentilaan liittyisi se joku toinen ihminen, jonka kanssa voitaisiin tehdä tästä "jännää". Liikkuri veisi ja piilottaisi. Uskoisin, että kiinnostus nousisi aika monella sadalla miljoonalla.   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti