Oli perustettava uusi blogi, kun vanhan ja kotisivujen kanssa on ongelmia. En tiedä, milloin kerkeän tai jaksan niiden kanssa telmuta. Mielenkiintoa olisi, aikaresurssia ei, tai sitten ei mielenkiintoa tarpeeksi. Pitäisi ehkä olla, koska kotisivut tuntuivat toimivan haluamallani tavalla. No, aika näyttää.
Vanhassa treeniblogissa jäimme suurinpiirtein siihen, että 10.7. Taimi loukkaantui, eikä päässyt 12.7. piirinmestaruusjälkikokeeseen. Samana päivänä Suri suoritti hyväksytyn BH:n. Ja alkoi treeniloma. Loma oli hyvä! Jopa liian hyvä, oli vaikeaa palata takaisin treeniarkeen. Ajoitus oli hyvä: helteet. Tosin helteet olivat myös ehkä syy, miksi treenaaminen ei edes maistunut. Nyt viileämmillä keleillähän onkin jo ihan eri juttu.
Elokuun lopussa korkattiin Taimin kanssa voittajan jälki. Ei saatu hyväksyttyä tottista, eikä kyllä olisi parhaallammekaan ylletty maastoon. Maastoon menijöillä oli pitkälti yli 80 pistettä, eli taso oli kova, tai ainakin pisteitä jaettiin. Meillä homma kaatui hyppyesteen kiertoon molemmin suunnin sekä eteenmenossa tyylikäs sivuun meno. :D Ei siis tyyppivirheitä, mutta tuo hyppy alkaa olla jo ehkä kokeiden kannalta meille liian iso este. Lisäksi kyllä maastossa olisi menty vanhoilla höyryillä, sillä jälkeä ei kyllä olla treenattu niin kuin olisi tarve tai ajatus. Aika ei vaan nyt riitä kaikkeen. Siksi olen ajatellut, että Surinkin jälki saa ehkä huilata ensi kesän, ja jatketaan seuraavana, jos mitään suurempia muutoksia ei nyt yhenäkin tule. Kun hätäilemällä ei kyllä tule lasta eikä paskaa. Ja mikä aasinsilta.
Suri astutettiin elokuussa, mutta se jäi tyhjäksi. Olisin toivonut nyt hyvää pentuetta, ja sitten olisi lahjoitettu kohtu (ehkä) kaatopaikalle. Nyt käsissäni on valeraskaana oleva koira, jolla ei tee mitään. ;) No, palataan tähän joskus. Olisi siis oikeasti kiva, jos syksyllä nyt sitten saataisiin tokoja ja ageja eteenpäin, kun pentuloma sekä mahdollinen sterkkaus siirtävät hommaa vähintään puolella vuodella... Ja kyllä, ymmärsit ihan oikein: koirillani ei ole muuta arvoa kuin pentukoneina tai harrastusvälineinä. Paskimmalla tuurilla pääsemme oikeasti etenemään harrastuksissa about vuoden päästä.
Ja sitten vielä jotain tältä väliltä. Hmm. No joo, viime viikkonloppuna aksattiin Taimin kanssa. Lauantaina joukkuepiirinmestiksissa siisti nolla. Yksilökisoissa sunnuntaina nolla ja yliaikanolla, jolla sitten otettiin Salpausselän piirinmestiksissä toinen sija. Kivaa, sillä tämä jää Taimin viimeiseksi kisakaudeksi. On jotain kättä pidempää muisteltavaksi. :D Lauantaina Taimilla oli paras vauhti. Sunnuntaina ei antanut parastaan agiradalla, hypäri ok. Aurinko paistoi, oli kuuma. Mutta koska tämä on tätä "ehkä ehdit ihanneaikaan, ehkä et", ja koska Taimin rakenne, koko ja nivelterveys (=käpylehmä) on mitä on, niin tämä on siis viimeinen kisakausi. Kokeillaan syksyllä päästä aikoihin, mutta jos sekään ei enää oikein onnistu, harkitaan, josko ei enää keväälläkään startata. Kun se liikkuu ongelmitta eikä niveliään oireile, en halua väkisin sitä kuluttaa loppuun, etenkään koska what's the point?
Ja sitten se läpimurto. Ja syy, miksi blogi oli perustettava, vaikka jäisikin väliaikaiseksi, jos vanha saadaan kaivettua takaisin. Olen siis paikantanut (noin tuhannen tunnin päässä pähkäilyn, syventymisen, mietiskelyn ja muun avulla - saunan lauteilla siideri kädessä ajatuksia suoltaen) minun ja Surin suurimman, tai siis ongelman lähtöpisteen, hetken, sen kohdan, missä menee vituix. Se on aloitus. Jos sanon, lähetääks hommiin, Suri vielä saattaakin lähteä innolla - kunnes otan namipurkin ja naksun / treeniliivin tms. Korvat laskee, koira häviää, ei voi syödä, hakkaan nameilla... (Tämä varmaan juontaa viime vaeraskauteen, jolloin yritin vaan tsempata ja saada sitä nousemaan tuloksetta, jonka Suri lienee kokenut todella painostavana, ja siitä on jäänyt tälläinen ikävä maku (ja kuka tykkäs hieman pehmeistä koirista?). Tämä toki oli kesän poissa, mutta en silti muista, milloin se olisi täysin syöttänyt minulle tekemisen asennetta eikä toisinpäin, ja olen jo ajatellut monesti, että heittäiskö ne rukkaset jo naulaan). Minun positiivinen on siis Surin painostava. Auts. Siitä on vähän paha lähteä ratkomaan. Ja se joka sanoo, että naksuttele, ole itse passiivinen, voi tulla korjaamaan tuon koirani kellarista. Mutta. Siis. Olen löytänyt joitain tapoja ja keinoja saada Suri unohtamaan tämä. Yksinkertaisimmillaan vain houkuttelemalla se pujottelemaan jalkojeni välistä. Tätä on tehty vasta muutama kerta. Tänään sitten pihalla aika hyvässä omassa draivissa, villitsin Suria tarhassa ja otin sen pihalle (potentiaalinen kellariinmenon paikka). Aloitettiin pujottelulla, jossa sitten vielä aloinkin sen antaa ehdottaa, ja naksautin ja palkan suunnalla sain sen tekemään pujottelun loppuun. Suri unohti kaikki ne sen möröt, se teki, yritti, oli aktiivinen ja söi sormeni. Tai ei edes unohtanut mörköjä, niitä ei vain ollut. Siirryin vaivihkaa kaukoihin, joita hyvällä ilmeellä (mitä nyt on hinkattu voittajan kaukoja, niin istumisen sijaan seisoi - palattiin siis avoon, koska rotumestikset). Okei, ja tämän surkean tekstin ydin oli se, että en ihan ihmisten oikeasti muista, milloin Suri olisi tehnyt tuollaisella asenteella. Ajattelin sen olevan joku uni menneisyydestä vain, ettei siinä olekaan koko vaihdetta. Kyllä siinä on. Ja jos sen sieltä nyt saan kaivettua vähitellen vakioksi, pidän itseäni kehityskepoisena koirankouluttajana. Ja se on ainoa asenne, jolla haluan jatkossa treenata. Olisiko tämä uuden treeniblogini ydin, se voisi olla. How to brake your habits.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti